Herra Jumala on siis tullut pelastamaan syntisia. Emme tarvitse odottaa toista. Ja tama sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen. 1.Timoteuksen kirje:1:15 Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen. Jumalan nimi Raamatun kreikkalaisissa (UT) kirjoituksissa - osa 2 Edellisen sivun johdannossa tuotiin esille kuusi kohtaa (ks. Raamatusta saamme lukea, ett.
Inkerikoti, Karjalatalo, Kapylankuja 1, Helsinki 6. Puh tai Postisiirtotili Hki mk/vsk kotimaassa, Ruotsissa 7. Kuolinilmoitukset 5. Kiitos- ym. 4. 0, Kuva ilmoituksessa 7. Lehti ilmestyy kerran kuukaudessa Kustantaja ja julkaisija: INKERILAISTEN YHDISTYS R. Y. Armas Paakkonen Tingsgatan Boras.
Postisiirtotili (lehden ym. E 4. 3, Helsinki 1. Saation postisiirtotili KANSIKUVA KERTOO: Turun Tuomiokirkko, jossa pidettiin inkerilaisten kesajuhlien juhlajumalanpalvelus sunnuntaina. Rehtori Heikki Myllari: Muistojen Inker!
Tama vuos-is-ata on ollut kaikenlaisten koneiden ja laitteiden luvatlua aikaa. On keksitty jos jonkinlaisia teknillisia laitteita, ja samalla ovat ihmiset luulleet, etta. Siksi Paavalin kirje roomalaisille puhuttelee my. Etta me olemme aivan kaikki syntisia, eika meilla ole mitaan kerskaamista Jumalan edessa, se on totta. Ensinnakin Paavali sanoo, etta kaikki ihmiset yksinkertaisesti ovat syntisia.
KirjojenKIRJA: Onni on toivon p!
Nain naet heraavat meissa muistot siita, mika on ollut meille lapsuudessa, nuoruudessa ja monelle viela aikuisenakin rakasta ja kallista. Ja kaikkein rakkaimpiin ja kalleimpiin lienee laskettava aiti, isa, sisaret ja veljet seka koko lapsuuskoti, kotikyla sukulaisineen, naapureineen ja tuttavineen, samoin kuin kotiseutu ja koko suomalainen Inkeri, synnyinmaamme.»ei maassa eika taivaissa ole ihmiselle niin rakasta paikkaa kuin se, missa synnyimme ja pienina piehtaroimme», kirjoittaa ehka tunnetuin suomalainen kirjailija Aleksis Kivi Seitsemassa veljeksessaan. Yhteisten muistojemme vaalijoina ovat olleet nama jokavuotiset kesajuhlamme, joihin hajaantuneen Inkerin heimon jasenia kokoontuu lahinna eri puolilta Suomea ja Ruotsia, mutta myos kauempaa, jopa joskus Kanadaa, Australiaa ja Neuvostoliiton etaisia osia myoten. Viime kesien juhlissa on monta kertaa mainittu ensimmaisesta Suomeen siirtyneiden Inkerin suomalaisten Suomessa jarjestamasta yhteisesta kesajuhlasta, joka pidettiin Karjalan kannaksella Raudussa, Inkerin rajapitajassa, keskikesalla vuonna 1. Se oli kylla erikoinen ja jaakin eraissa suhteissa ainoalaatuiseksi. Eniten heratti huomiota se, etta ehka noin puolet juhlavaesta oli sotilaspukuista.
Nama sotilaat olivat Inkerin omia poikia, jotka omien taistelujensa jalkeen, edelleenkin omalla maankamarallaan seisten, olivat liittyneet Suomen rajavartiojoukkoihin. Kauempaakin katsoen Inkerin suomalaisia oli pidetty uutterina maanviljelijoina, tarkkoina taloutensa hoitajina seka innokkaina henkisen kulttuurin harrastajina. Tuossa juhlassa heita nahtiin omaleimaisissa sotilaspuvuissaan ryhdikkaina maanpuolustajina. Samalla tama oli osoitus pienen kansansirpaleen lujasta elinvoimasta ja omien oikeuksiensa puolustushalusta.
Kotiseudun muistot ja syntymaseudun kaipuu ovat aina naissa kesajuhlissamme tulleet herkasti esille, kun ehka hyvinkin pitkan ajan ja pitkien matkojen takaa saapuneet sukulaiset ja tuttavat tapaavat toisensa ja tekevat tuon tutun kysymyksen: Mita Kuuluu? Mutta tuntui kuin tuo kysymys olisi tassa ensimmaisessa kesajuhlassa noussut kaikkein syvimmalta kysyjain sydamista. Suurin osa meista oli n. Tunsimme jo hyvin, miten raskas maanpakolaisen sauva oli kantaa. Sydamemme ja ajatuksemme eivat olleet viela ollenkaan irroittuneet kodeistamme ja synnyinseudustamme. Kyyneleet olivat herkassa, varsinkin vanhempien, joiden vastuulla olivat lapset ja heidan tulevaisuutensa.
Juhlapuheen tuossa ensimmaisessa kesajuhlassa piti Kolppanan seminaarin, Inkerin Alma materin, johtaja Kaapre Tynni, kookas, kantavaaaninen ja selkeasanainen mies. Kuinka kiinteasti juhlayleison silmat ja korvat seurasivatkaan hanen jokaista sanaansa, vainuten, eiko niissa tulisi ilrni,4 milloin paastaan kotiin. Monet lisasivat kysymykseensa omissa ajatuksissaan, etta ei kai meidan enaa ensi jouluna tarvitse viettaa naissa vieraissa ja ahtaissa tuvannurkissa. Maisteri Tynni kylla tajusi, mita kuulijat henkeaan pidattaen hanelta odottivat, mutta han oli tuiki rehellinen mies eika tahtonut herattaa heissa turhia toiveita. Niin jatkuivat Inkerista Suomeen paenneiden inkerilaisten lohduttomat pakolaisuusvuodet ahtaissa vieraissa tuvannurkissa jatkuvassa odotuksessa: milloin paastaan kotiin. Koti ja kotiseutu kuvastuivat ikavoivissa ajatuksissa entista kirkkaampina ja houkuttelevampina. Uusia pakolaisia saapui Inkerista Suomeen jatkuvasti yon hiljalsina hetkina raj an yli puikahtaen, jopa rajajoen yli uiden.
Heidan kertomuksensa kotiseudun oloista eivat suinkaan olleet houkuttelevia. Siita huolimatta kotiin palanneiden maara pikemminkin lisaantyi. Suomi takasi pakolaisilleen jokapaivaisen lei van, joskin vain vaatimattoman. Sitten Amerikan Punainen Risti osallistui pakolaisten jokapaivaiseen huoltamiseen vehnajauhoilla, silavapurkeilla, makeamaitotolkeilla ym. Talvisodan jalkeen silvottu Suomi joutui vastaanottamaan lahes puoli miljoonaa Karjalan evakkoa, jarjestamaan heille koteja ja kontuja seka suorittamaan korvauksia menetetysta omaisuudesta. Silloin minulle ja varmaan monelle muulle entiselle Inkerin pakolaiselle tuli mieleen, etta eiko Suomi olisi voinut kahtakymmenta vuotta aikaisenimin, kun tanne alkoi saapua Inkerin pakolaisia, suoda heille samaan tapaan kodit ja konnut ja nain kiinnittaa heidat tahan niaahan, kansaan ja yhteiskuntaan. Olimmehan perin juurin samoja suomalaisia.
Niin kuin inkerilainen kansanrunoilija Jaakko Raikkonen oli aikoinaan lausunut: »me suomalaiset olemme ja suomalaisiks' jaamme. Me Suomen tavat pidamme ja suomalaisen paamme.» Inkerin suomalaiset todella taistelivat kansallisuutensa puolesta sailyttaen halki raskaan historiansa tuolla mahtavan venalaisen metropolin liepeilla oman kansallistuntonsa, esi- isiensa uskon, kielensa, mielensa ja kansalliset elamantapansa. Ja Suomeen palattuaan toivat ne tanne kaukaisten esivanhempiensa kotimaahan entista kirkastuneempina. Ja mita kaikkea arvokasta onkaan tuo pieni suomalainen kansansirpale, Inkeri- tytar, ounaan herran orj ana ollut, Suomi- aidilleen antanut. Inkerin tutkija, Helsingin yliopiston entinen professor! Vaino Salminen kirjoittaa: »kaikista koko suomen ja karjalan kielten alueilta talteen saaduista vanhoista kertovaisista ja tunnelmarunoista on runsas neljasosa, noin toisintoa, tasta pienesta maanaaresta.» Kuinka paljon koyhempi Suomen kansanrunousaarteisto olisikaan ilman Inkerin antamaa osuutta.»karsimys ja tuska on usein laulun lahteena ollut, mutta sita kauniimmaksi, variloistoiseksi kuin taivaankaari, on siita runo saanut», on sanottu. Kuinka monta lahjakasta ja korkeisiin saavutuksiin kulttuurielaman alalla ulottunutta tyontekijaa onkaan Suomi Inkerista saanut kuten Martti Rautasen, Matti Kurikan, Larin Parasken ja nuoremman polven edustajista voi hyvin mainita Aale Tynnin.
Eiko Suomen velvollisuus siis olisi ollut auttaa naita kunniakkaasti vuosisatoja suomalaisuutta raj an takana edustaneita, hatatilassa tanne kaukaisten esivanhempiensa kotimaahan palanneita heimolaisiaan avarammalla kadella kuin jollakin koyhainhoitoon verrattavalla avustuksella? Niin minakin asiaa ajattelin, mutta kohta tormasin itse paaasiaan: Inkerin pakolaisen sydamen syvyydessa yota paivaa polttavaan koti- ikavaan.
Jos tuolloin meille olisi tarjottu mahdollisuus saada taalla koti ja kontu, minka jokainen olisi ymmartanyt sitovan meidat tanne ja nain estavan mahdollisesti aukenevalta kotiinpaluulta, tuskin kukaan olisi tuohon tarjoukseen tarttunut. Niin kovassa vanhempien ja esivanhempien rakentamien rakennusten ja heidan perkaamiensa peltojen, oman kotikylan ja koko kotimaan tuon ihanan Inkerin kaipuussa viela elettiin. Odotettiin kotiinpaasya ja kukin kulki omaa tietaan. Yleensa jouduttiin kaymaan raskasta koulua. Vuodatettiin hikea Karjalan kannaksen rajapitajien halkometsissa tai rehkittiin maalaistalojen pelloilla ja niityilla melkein olemattomilla palkoilla.
Mutta aivan kuin huomaamatta myos mentiin eteenpain. Kuka kotiutui tehtaan tai liikelaitoksen palvelukseen. Monista inkerilaisneitosista tuli maalaistalojen piikoja, sitten minioita, jopa emantiakin.
Inkerin pojista tuli talojen renkeja, myohemmin jatkuu s. Ja samalla koko tama vuosi on uskonpuhdistajamme Martti Lutherin syntyman 5. Me inkerilaisten kesajuhlille Turkuun ja tahan tuomiokirkkoon kokoontuneet olemme osaltamme mukana tassa juhlassa. Tanaan me saamme erityisesti syventya tarkastelemaan sita, mihin meidan kristillinen uskomme luterilaisen kasityksen mukaan perustuu. Me saamme yhdessa etsia sita elaman pohjaa, joka kestaa aikojen ja elamantilanteiden vaihdellessa silloinkin kun inhimillisesti ajatellen ei toivoa juuri nay olevan.
Tallaiset kysymykset ovat varmasti tuttuja monelle teille Inkerissa syntyneelle ja tuon kansanheimon elamankohtalot jakaneille inkerinsuomalaisille. Te olette joutuneet kulkemaan sellaisten ajanjaksojen lavitse, jolloin todella on jouduttu vastakkain elaman pohjimmaisten kysymysten kanssa. Itse olen Suomessa syntyneena toisen polven inkerilaisena kuullut monia tallaisia elamantarinoita. Saatan aavistella, millaista hataa ja ahdistusta niihin sisaltyy.
Mutta tiedan myos, etta niihin mahtuu yli inhimillisen ymmarryskyvyn kayvaa autetuksi tulemista. Olen toisinaan pysahtynyt miettimaan, mita yhteista on nailla raskailla elamanvaiheilla ja silla seikalla, etta luultavasti talla hetkella juuri inkerinsuomalaiset ovat taman maailman luterilaisimmaksi kutsutun maan ehka kaikkein syvimmalle luterilaisuuteen juurtunut kansanheimo. Onko niin, etta tama kansanheimo kokonaisuutena on joutunut elamassaan samalla tavalla ahtaalle kuin Martti Luther aikoinaan etsiessaan armollista Jumalaa?
Onko niin, etta luterilaisen uskomme syvimman sisallon Jumalan edessa vanhurskautetuksi tulemisen Kristuksen tahden uskon kautta ilman mitaan omia ansioita voi syvimmin ymmartaa juuri se ihminen, joka elamassaan on joutunut niin tiukalle, etta kaikki omat ansiot niin ihmisten kuin Jumalan edessa on viety pois? Nayttaa ainakin olevan niin, etta menestyksen ja myotamaen paivina ihminen hyvin helposti kuvittelee selviavansa myos Jumalan edessa omien voimiensa varassa jos han ajattelee sitten Jumalaa lainkaan. Toteaahan Paavalikin I korinttolaiskirjeen alussa, kuinka Jumala valitsi juuri sen, mika on hulluutta maailman silniissa ja sen mika on heikkoa tassa maailmassa osoittaakseen oman voimansa. Omaan itseensa ja omaan voimaansa luottavalle ihmiselle sanoma ristista voi todella olla hullutus.